Eeva-Liisa Mäkeläinen
Seniorimessu Hämeenlinnan kirkossa 22.11. 2008 (Teksti Ps. 90:1-5, 12-15)
Rakkaat ystävät!
Elämme kalenterivuoden loppuaikaa sekä kirkkovuoden päätöksen aikaa. Tämän ajan tekstit puhuvat elämän rajallisuudesta, lopun ajoista ja tilinteon hetkistä. Viime sunnuntain psalmiteksti on otteita Psalmista 90 ja nousemme sitä kuulemaan. (Ps. 90)
Paitsi kirkkovuoden lopun aikaa, me seniorit, eläkeläiset, vanhukset - mitä sanaa sitten käytämmekin - elämme omassa elämässämekin lopun aikaa. Suurin osa elämäämme on jo takanapäin. Iltapuoli on jo käsillä. Joskus ilta hiipuu yöksi hiljalleen niin kuin suomalaisen kesän pitkä hämärä tai aurinko laskee äkkiä niin kuin monissa etelän maissa, ikään kuin putoamalla.
Psalmi asettaa vastakkain Jumalan ikuisuuden ja meidän rajallisuutemme. Hänestä sanotaan: ”Jumala, ajasta aikaan sinä olet” ja ”tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä” ja meistä sanotaan: ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka vielä aamulla viheriöi, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.”
Pieni ihminenkin tänään tajuaa jotain ajan nopeasta kulumisesta, sitähän me usein päivittelemme.
Tänä vuonna olen juhlinut monia oman elämäni merkkipaaluja: 54 vuotta ripillepääsystä, 50 vuotta siitä, kun pääsin ylioppilaaksi, 50 vuotta siitä, kun aloitin teologian opinnot yhdessä Häyrysen Sepon ja Kauppilan Jaakon kanssa, 70 vuotta siitä hetkestä, jolloin äitini sai sylillisen keisarinkruunuja minun syntymäni kunniaksi, yli 40 vuotta siitä, kun esikoiseni syntyi. Elämän aamu ja keskipäivä on hujahtanut, mihin se oikein meni? Tuntuu että vastahan se oli kuin eilen.
Lyhytaikaista ja haurasta kuin ruoho on elämämme. Elämän haurauden olemme tähän ikään mennessä oppineet tuntemaan. Jokainen rytmihäiriö sydänalassa, jokainen huimauksen heikentämä askel, jokainen jäytävä kipu muistuttaa meitä vähä vähältä tapahtuvasta luopumisesta.
Tähän liittyy usein sen kertaaminen, mitä oikeastaan olen saanut aikaan, millaisen jäljen olen jättänyt. Se saattaa panna jossittelemaan: jos en olisi mennyt niin nuorena naimisiin, jos en olisi vaihtanut työpaikkaa, asuinpaikkaa, tehnyt virheratkaisuja, olisiko elämäni ollut erilaista?
Tämä on hyödytöntä. Hyvä Jumala kääntää virheemmekin oikeaan suuntaan ja on kulkenut rinnalla myös harhateillä. Hän on läsnä kaikessa ihmisen elämän käänteissä, sillä Hän on kaikkialla.
Mutta kertaaminen ja muisteleminen ja ajatteleminen on tärkeää, siksi, että saisimme viisaan sydämen. ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen”. Vanhassa testamentissa kerrotaan, että Jumala puhui Salomolle yöllä unessa ja sanoi: ”pyydä mitä haluat, niin annan sen sinulle”. Salomo pyysi viisautta ja ymmärrystä osatakseen hallita oikein. Ja Jumala sanoi: ”Koska et halunnut pitkää ikää etkä rikkautta, vaan pyysit ymmärrystä, minä teen niin kuin pyysit.” Jos me saisimme esittää pyynnön Jumalalle, mikä se olisi? Pitkä ikä vai viisaus käyttää oikein se aika, mikä meille on annettu.?
Mitä on viisas sydän? Vanhat ja viisaat on tuttu sanonta. Viisaus on elämänkokemuksen tuomaa asioiden oikeaa arviointia, kyky ajatella oikeita asioita, ymmärrys tehdä oikeita tekoja, kyky hyväksyä eletty ja myös elämätön elämä.
Raamattu kehottaa meitä kasvamaan itsemme tuntemisessa ja Jumalan tuntemisessa. Koko UT on kasvun haastetta meille, eikä missään kohtaa Raamatussa sanota, että tietyssä iässä kasvun saa lopettaa. Me vähenemme koko ajan, mutta me voimme myös kasvaa koko ajan. Se on viisautta.
Syksyllä leikkuupuimurit tekevät sadosta selvää, jyvät talteen, akanat ja oljet pois. Usein ajattelemme elämästämme niin, että vanhuudessa elämästämme on jäljellä vain sänkipelto. Mutta meiltä unohtuu, että jyvät ovat tallessa, ne ovat varsinainen elämämme saldo. Niissä jyvissä on tallella kaikki se, mitä elämämme on sisältänyt, hyvä ja paha. Tallella ikä eletty.
Voimme ajatella, että eläkeikä, seniorivaihe on jyvien lajittelun aikaa. On viisautta tehdä jyvistä selvää, seuloa jyviä ja panna torajyviä pois. Me voimme vielä jossain määrin muuttaa sitä, minkä jätämme jälkeemme seuraaville sukupolville. Ehkä huomaamme seuloessamme ja ajatellessamme mennyttä elämää, että tuossa ja tuossa on vielä mahdollista muuttua ja kasvaa:
- olisi vielä jotain anteeksipyydettävää
- olisi vielä anteeksiannettavaa ja unohdettavaa
- olisi vielä poispantava katkeruus tai vihanpito ja kauna
- olisi hyväksyttävä sellainen ihminen, jota on ollut vaikea sietää
- olisi sanottava kiitoksen sana niin kauan kuin aikaa on
- olisi syytä kiittää tiettyjä ihmisiä ystävyydestä
- olisiko syytä useammin päästää ilo alakuloisuuden tilalle
Kun me annamme anteeksi, hyväksymme, kadumme, pystymme toiseen asenteeseen, silloin Kristus meissä kasvaa ja me olemme uudistuneet ja kasvaneet ihmisinä ja kristittyinä. Me olemme panneet monia torajyviä pois ja jätämme jälkeemme puhtaampaa viljaa. Kristus saa aikaan meissä sekä tahtomisen että tekemisen. Siksi tähän kaikkeen tarvitsemme Hänen läsnäoloaan elämässämme, hiljaisuutta päivittäin kysellä: ”mitä sinä Kristus haluaisit minun vielä tekevän?”
Tämä on valvomista, tämä on niitä asioita, joita Kristus kerran kysyy.
Näin me siunaamme kaiken menneen ja pääsemme sopuun itsemme, lähimmäisten ja Jumalan kanssa. On tärkeää viimeistään vanhuudessa katsoa näitä tosiasioita silmiin, sillä kenenkään ei pitäisi tulla poiskutsutuksi ilman, että on tehnyt sovun elämänhistoriansa kanssa.
Tekemisemme on useimmin niitä pieniä tekoja. Hämeenlinnassa ollessamme vanha ruustinna Kaija Nenye asui Turuntien varressa. Pimeänä vuodenaikana hän sytytti ani varhain aamulla kynttilän ikkunalaudalle, jotta työhön menijät näkisivät valon ja se herättäisi heissä iloisia ajatuksia. Uskon että se toimi. Tampereella Koukkuniemen vanhainkodin sairasosastolla eräs liikuntakyvytön, mutta henkisesti terve ihminen valitti vapaaehtoistyön tekijälle, joka kävi katsomassa, että hän haluaisi jo pois, ei ole enää mitään tarkoitusta elämällä. Mietimme yhdessä, mitä ystävän olisi hyvä vastata. Päädyttiin siihen, että vanha mies, joka soitti liian usein kelloa ja juoksutti hoitajia väsyksiin asti, voisi joskus sanoa ”kiitos”, kun sai avun tai kysyä, miten hoitaja jaksaa. Siinäkin olisi tarkoitusta, sillä ehkä hoitajia ei monikaan kiittänyt.
Niin kauan kuin elämme, elämällämme on tarkoitus ja niin kauan kuin meillä on tarkoitus, me jaksamme elää.
Psalmissa 90 ovat vielä sanat: ”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä.” Joka aamu on armo uus, laulamme. Joka päivä Kristuksen läsnäolo kantaa.
Jumala ei halua ottaa iloa pois lastensa elämästä. Kaikissa vaiheissa meiltä kysytään luottamusta hyvään Jumalaan.
Kaikkien lopun ajan tunnelmien sekä tämän elämänvaiheen keskellä nostetaan päämme ja kiitetään tästä päivästä, ilosta elää juuri nyt, tässä hetkessä ja saada kokea yhteyttä toistemme kanssa, ilosta Jumalan huoneessa, ilosta anteeksiantamuksesta, joka hukuttaa meidän elämämme virheet.
Nykyään puhutaan ekologisen jäljen jättämisestä tähän maailmaan. Monessa mielessä jätämme jäljen, joka päivä uuden, hyvän tai huonon. Olemme kuin kuvanveistäjiä, jotka muokkaamme elämäämme joka päivä. Välillä on mahdollisuus korjata veistosta. Emme tiedä, milloin joudumme sen luovuttamaan, mutta niin kauan kuin aikaa on, sitä voi korjata. Elämä jää aina keskeneräiseksi, mutta jokainen hetki on tärkeä. Siksi voimme laulun sanoin jäädä pyytelemään: ”Elävän Jumalan Henki, laskeudu minuun. Sulata minut, muokkaa minua, täytä minut, käytä minua.” Tähän elävään Jumalaan nousemme tunnustamaan uskomme.