Ahveniston siunauspuhe

Tampereen hiippakunnan piispa Juha Pihkalan Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden siunauspuhe  Hämeenlinnan Ahveniston yhteishaudalla 13.5.2006

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
aika rakastaa
ja aika vihata,
aika on sodalla
ja aikansa rauhalla.

Aika on heitellä kiviä ja aika ne kerätä. Tampereella sanottiin aikanaan, että Pispalan pojilla oli jo syntyessään kivi kädessä. Kivet tulevat usein perintönä, lapset heittelevät perittyjä kiviä. Kiviä on poimittu käteen, ope­tettu ottamaan käteen siksi, että sellainen tai sellaisia on ollut sydämessä, joissain elämän tilanteissa sinne hirveällä voimalla iskettyjä. Ja vaikka siellä ei olisi suorastaan kiveä, kuitenkin jotain kovaa, mustaa möhkälemäistä, sulamatonta, tuskaista, joskus kylmää, joskus kuumaa. Sellainen tuska on perinnöllistä, mutta sellaiseen on mahdollista myös löytää lievitys, sovinto.

On aika heitellä kiviä, on aika kerätä ne pois.

Tänään meidät on tuonut tänne veljessodan, sisarussodan kipeä, kiviä sydämiin istuttanut muisto. Olisiko joku voinut estää tuhon ja tuskan? Tänään me voimme vain kysyä. Mieleen nousee Martan sana Johanneksen evankeliumissa:

Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.  Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä hä­neltä pyydät. Joh. 11:21-22

Nämä sanat, jotka on osoitettu Jeesukselle, on lausuttu kovin erilaisessa tilanteessa kuin se, mikä on saanut meidät tänään koolle. Silti ne nousivat vahvasti mieleeni kun sain kutsun tänne Ahveniston yhteishaudalle.  Niitä olen jäänyt miettimään.

Sanoissa on sekä moitetta että toivoa. Niissä punoutuvat toisiinsa syvältä leikkaava suru ja vahva luottamus: Nytkin – siis kaikesta tapahtuneesta huolimatta – minä tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät. Ei – älä vain luule, että minä olen sokea. Kyllä, kyllä minä näen tosiasiat. Ei, en ole tunteeton, en heittele ilmaan tyhjiä, opittuja lauseita. Sydäntäni kyllä raastaa pohjia myöten, olen tuskissani ja vihainen, mutta nytkin tiedän, tai oikeastaan en tiedä, vaan olen varma, että Jumalalla sittenkin on viimeinen sana. Näihin Martan sanoihin Jeesukselle kätkeytyy Vanhan testa­mentin suuren kärsijän, Jobin toivo:

Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa. (19:25-27)

Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Kansalaissota oli veljessota hyvin syvässä merkityksessä. Se on viime vuosina saanut yhä uusia ja viiltävän syviä merkityksiä. Uhrien määrä on paljon suurempi kuin on aikaisemmin ymmärretty tai haluttu ymmärtää. Tuska, häpeä, syyllisyys ja uhma ovat työntäneet juurensa laajempaan multaan kuin on voitu edes kuvitella.

Veli ei ole tässä vain vertauskuva ihmisten yleisestä yhteenkuuluvuudesta – niin kuin tutussa lauseessa vapaus – veljeys – tasa-arvoisuus. Kansalaissota oli myös sisarussota hyvin tuskallisella ja ravistelevalla tavalla. Sisarkaan ei tässä ole vain vertauskuva ihmisten yleisestä yhteenkuuluvuudesta ja solidaarisuudesta, niin kuin tutussa lau­lussa veli, sisko, kuuluu kumma soitto... Ei niin – vaan kysymys on ollut ja yhä on todellisesta lihan ja veren veljeydestä ja sisaruudesta, yhteisestä geeniperinnöstä, jonka sota on raadellut rikki niin kuin Jobin oman ruumiin jäsenet. Siksi Martan sanat tulevat tunnetasolla niin lä­helle.

Olen viime vuosina moneen kertaan käynyt läpi oman sukuni histo­riaa ja kohdannut siinä saman repivän tuskan. Vuoden 1918 taiste­luissa heitä haavoittui ja kaatui va­kaumuksensa puo­lesta sekä valkoisten että pu­naisten joukoissa. Jotkut viimeksi mai­nituista pääsivät murtautumaan lävitse ja pakenemaan Venäjälle. Sinne he ovat kadonneet, lepäävät nyt nimettömissä haudoissaan.

Inhimillinen toivo usein pettää, se minkä on uskottu tuovan pelastuksen, voi osoittautua yhtä tuhoisaksi kuin se, mitä paetaan. Inhimillinen hätä huutaa ja kuiskaa samoin äänin ja tuntein. 

Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.

Tällaisia kipupisteitä löytyy kaikkialta, missä mennään pintaa syvemmälle, missä muistin ja muistojen kielletyt tai torjutut portit avautuvat. Siellä missä näin tapahtuu, ei enää voida jakaa tragedian osapuolia, erotella niitä heihin ja meihin, vaan oma sisin tulee hirveän satutetuksi yhteisestä syyllisyydestä, yhteisestä kyvyttömyydestä löytää rakentavia ratkaisuja yksilöllisen ja yhteisöllisen itsekkyyden aikaansaamiin vääryyksiin.

Vain sisäisesti satutettu voi parantua, eheytyä. Sellai­seen prosessiin voi liittyä paljon syytöksiä ja katke­ruuttakin, myös Jumalan syyttelyä, ja monasti paljon rajummassa muodossa kuin mitä sisältyy Martan sanoihin:

Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.  Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä hä­neltä pyydät.

Jobin paini Jumalansa kanssa on tästä Vanhan testamentin viiltävimpiä kuvauksia. Mutta myös se päät­tyy kokemukseen: nytkin, tässäkin tilan­teessa, kaikesta kokemastani huolimatta minä sittenkin olen varma, että Jumalalla on viimeinen sana. Hän kuulee minua, vaikka kukaan muu ei kuulisi. Hän ei jätä vastaamatta, vaikka sitä vastausta ei kuulisi kukaan muu kuin minä astuessani viimeisen raja yli.

 

Uudessa testamentissa tämä Jumalan viimeinen sana on juuri hän, jolle Martta purkaa sekä moit­teensa että toivonsa – ristillä kärsivä, mutta kuoleman ja syyllisyyden voittava Kristus.

Tiedän hyvin, tiedän kipeän hyvin, että suuri enemmistö kansa­laissodassa häviölle joutuneista on saanut viimeisen leposijansa taistelu- tai teloituspaikkojen tai vankileirien nimettömissä yhteishaudoissa. Tiedän ki­peän hyvin, että heistä suurin osa oli tavallista suomalaista kirkon jäsenistöä, joka ei osannut yhdistää aitoon, oikeudenmukaisuutta huutavaan vakaumukseensa mitään ateistisen ideologian piirteitä.

Täällä lepäävien vakaumuksensa puolesta kaatuneiden, vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden joukossa on varmasti  hyvin vähän niitä, joiden vakaumusta olisi loukannut se, mitä tänään olemme täällä tekemässä, kun vih­doinkin siunaamme heidät myös seurakunnan ja kirkon esirukouksin armollisen Jumalan syliin.

Kun kahdeksan vuotta sitten siunasin Lammin Konnarin yhteishautaan peitetyt punaiset kaatuneet ja teloitetut, vanha nainen laski muistomerkille punaisen ruusunsa ja sanoi itkusta sortuneella äänellä: “Nyt sai pappa ihmisarvonsa takaisin”.  Siitä on kysymys, sillä kuoleman majesteetin kohdattua ei millään muulla enää ole merkitystä kuin Jumalan armolla, joka murtaa ihmisten väliset rajat, myös ajan ja ikuisuuden rajan. 

Tänään me voimme nojautua Martan toivoon: tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät. Hän vetoaa Kristukseen,  joka itse oli kohta käyvä kärsimyksen ja kuoleman kautta ikuisen elämän aamuun.  Sen tien on Kristus käynyt loppuun asti, ettei yksikään joka hä­neen uskoo, ettei ainoakaan, joka edes häneltä apua toivoo, joutuisi hukkaan, vaan saisi ikuisen elämän.

Me emme tunne nimeltä läheskään kaikkia tänne haudattuja. Psalmin sana kuitenkin julistaa, että Jumala tuntee nimeltä kaikki taivaan tähdet – miksi ei siis ihmistä, jonka on luonut elämään yhteydessään. Jumala osaa kutsua nimeltä jokaista, joka lepää täällä ja muissa haudoissa täällä Hämeenlinnassa.

Tutussa virressä sanotaan:
Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet.

Jokaisen näissä haudoissa lepäävän Kristus tuntee nimeltä, siltä nimeltä, jolla heidät on aikanaan jo kasteessa hänen seuraansa kutsuttu. Meille riittää se, että Jumala tuntee.